30-vuotiaan kamarimme käätyjä kiillottamassa

Niin meille, kuin muillekin kamareille syntyy historian saatossa erilaisia rakkaita perinteitä, joita vaalimme tarkoin. Tänään, kamarimme täyttäessä kolmekymmentä vuotta, halusin muistella erästä meille tärkeää perinnettä ja erityisesti viime kertaa, jolloin itse osallistuin tähän salaisuuksien verhoamaan tilaisuuteen ensimmäistä kertaa. Keskuspuiston perinteen mukaisesti entiset puheenjohtajat kerääntyvät yhteen ennen kamarin vuosijuhlaa kiillottamaan puheenjohtajan käätyjä vielä kerran,  ennen kuin ne siirtyvät istuvalta PRESsalta seuraavalle.

Edelliskerralla tätä uljasta joukkoa tervehtimään oli paikalle kutsuttu myös tällöin vasta valmistautuva puheenjohtaja. Illan päätähti, kauniit käätymme, lepäsivät paikallaan pöydällä. Me olimme tosin tuolloin jo vanhat tutut käätyjen kanssa  – olinhan jo marraskuussa tulevien puheenjohtajien koulutuksessa Johtajuusakatemiassa kamarimme virallisena edustajana niitä ensi kerran kantanut. Ennen ensimmäistä iltagaalaani käätyjen kanssa sain kokea ikimuistoisen hetken peräti viiden kamarimme entisen puheenjohtajan asetellessa käädyt arvoisellaan pieteetillä harteilleni. Tiukan analyysin ja neuvottelun jälkeen he lopulta saivat ne asettumaan optimaalisesti. Tuo tunne, kun käädyt vihdoin lepäsivät harteillani!

johtajuusakatemiassa

Kiillottajaisiltaa edeltänyt raskas työviikko karisi mielestäni kuin pakkaslumi puunoksilta paikalle päästyäni. Vastassani oli joukko aiempia kamarimme puheenjohtajia, jotka arvokkaina istuivat pitkän pöydän ääressä, osaa heistä en ollut aiemmin edes tavannut. Puheensorina taukosi edellisen puheenjohtajamme Annin esiteltyä DP:nsä saapuneeksi. Tuttu keskuspuistolainen positiivisuus välittyi huomion kääntyessä puoleeni, ja sain kutsun käydä peremmälle. Askelsin tyhjälle paikalle pöydän päähän tietämättä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Alkoi mielenkiintoinen vuoropuhelu, jonka aikana sain yhdistää kamarin historiikeista lukemiani tarinoita kertojiinsa ja matrikkelista näkemiäni nimiä ihmisiin. Rehtinä maalaistyttönä sain sanottua, etten totta puhuen ole ihan varma, olenko enemmän innoissani vai kauhuissani tästä, mihin olen ryhtymässä. Sain osakseni tietäväisiä silmäyksiä ja hymyileviä nyökkäyksiä. Näillä aatoksin joku muukin edeltäjistäni oli vuoteensa valmistautunut. Ymmärsin, etten ole yksin tässä.

Entisistä puheenjohtajista säteilevä lämpö ja ennakkoluulottomuus tulevaa manttelinperijäänsä kohtaan muistuttivat jälleen kerran siitä, mistä tämä ilmapiiri rakentuu: yhteishengestä, vilpittömästä kiinnostuksesta persoonaan, avunannosta ja välittömästä kannustamisesta henkilökohtaiseen kasvuun. Keskuspuistossa nautin ilmastosta, joka saa puhkeamaan kukkaan vähän ujommankin nupun. Innostetaan hankkeisiin, joihin ei muutoin lähtisi. Laittamaan tunteja likoon niitä laskematta, ylittämään itsensä kerta toisensa perään.

Jos joskus olenkin pysähtynyt miettimään, mikä tähän vetää niin syvälle mukaan, niin aina sen muistan: kulttuurimme ja ihmisemme. Mitään näin ainutkertaista en ole koskaan missään muualla kokenut.

Tänään, kevätauringon jo paistaessa nostamme juhlallisin menoin maljan kolmekymppisen kamarimme kunniaksi. Onnea ja pitkää ikää, JCI Keskuspuisto!

PRES Susanna Valkeus